Mustat linnut leijailivat matalalla

Surutyö on pitkänsitkeää hommaa. Ihan yhtäkkiä sisältä pulpahtaa jotain, mikä toivoo että katsoisin sitä ja antaisin sen synnyttämän tunteen kulkea kehoni läpi. Lapseni isän kuoleman vuosipäivänä 24.11.2019, alla oleva runo lävähtää sisältäni. Hänen lähdöstään on kulunut jo kuusi vuotta. Ja nyt kun kirjoitan runoa, tulee se tunne. Annan sen tulla ja itken. Tämä on mun tapa työstää, tehdä sydämeen tilaa ja parantua.

Ei kannata asettaa surulle aikarajaa ja ajatella, että nyt pitäisi jo olla valmista. Että ei nyt enää pitäisi itkeä. Niin kauan kun tavaraa nousee sielun syövereistä pintaan, pitää itkeä. Mutta siinä pitää olla tarkkana, että jääkö pyörittämään jotain ajatuskehää, turhaa syyttelyä tai murehtimista, josta olisi jo syytä päästä pois vai itkeekö ulos jotain tukahdutetua, itkemätöntä itkua. Sen eron huomaa kyllä, kun esiin nousee jokin tunne, minkä on tukahduttanut ja mikä syntyy ajatuskehän ja omien tulkintojen pyörittelystä. Tukahdutetun tunteen täytyy saada tulla koetuksi, että siitä vapautuu. Itsemyötätunto on aivan eri asia kuin itsesääli. Toinen niistä hoivaa. Omien ajatuspyöriensä ruokkiminen ja vellominen ei auta ketään. Myötätunto ja sureminen auttaa. Mutta joo, takaisin aiheeseen. Tällainen teksti minusta nousi:

”Muistan kuin eilisen, sen oudon tunteen isossa kaupungissa, kun ei uni enää tullut, vaikka kerrankin olisi saanut nukkua pitkään ja sänky oli pehmeä.

Avasin ikkunaverhot ja katsoin alas kadulle.

Mustat linnut leijailivat matalalla, mukulakivillä roskia.

Ei ketään missään.

Vain mustat linnut.

En vielä silloin tiennyt, että yöllä sinä olit lähtenyt.”’